Tove Jansson seura  
Tove Jansson -seura ry.
info@tovejanssonseura.fi

Sumu


- Tove Jansson seuralaisia matkalla elokuvailtaan Harakan saarelle 



Koko iltapäivän oli sataa tihuttanut. Ei niin, että sateenvarjo olisi ollut tarpeen, mutta vettä hylkivän takin kangaspinta oli kiiltävän kostea ja maata peitti tasainen pisarahelmien matto.
 
Kaivopuiston läpi meren rantaan kulkeva katu oli keltaisen lehtikerroksen peittämä. Jalka lipsahteli liukkailla lehdillä. Painava kassi kädessä piti kulkea huolella. Kukkulat puiston keskellä kohosivat harmaudesta räikeän keltavihreinä läikkinä. Katu edessä näkyi pitkälle. Se tuntui päättyvän puisen laiturin päähän keskelle ei mitään tai jotakin. Ensin piti vain kulkea puolityhjän parkkialueen läpi ja ohittaa sumussa torkkuva Cafe Ursula. 


 
Laiturin päässä näkyi seisovia hahmoja. Merta oli vaikea erottaa. Sen päällä lepäsi sakea sumu, joka laskeutui pehmeästi suoraan tummanharmaaseen veteen. Huikaisevan kaunista. Laituri suorastaan imaisi kävelijän. Sitä pitkin oli hyvä kävellä kohti harmaata, kohti tuntematonta. Kohti seikkailua.
 
"Hieno keli", sanoin, kun tulin laiturin päähän. "Aivan upea", vastasi joku sumussa seisovista naisista. "Oikea Toven ja muumien sää. Seikkailuun sopiva. Täynnä mahdollisuuksia ja odottamatonta." 

Seisoimme hiljaisena joukkona laiturilla tiivisti harmauteen katsellen. Jos keskusteltiin, keskusteltiin vaimealla äänellä kuin varoen. Vaihdettiin muutama sana; paljonko kello jo on, jokohan se yhteysalus pian tulee, onpa mielenkiintoinen ilta edessä, kylläpä tosiaan on kaunista, tällaisessa säässä minä viihdyn, niin tovemaista. Sumu tiivistyi pieniksi pisaroiksi kasvoille. Olo oli levollinen, mutta odottava. 

 

Joku oli viluissaan. Oli lähtenyt liikkeelle kuin kesäpäivänä. Polvisukissa ja ilman käsineitä. Syyskuun päivistä ei koskaan tiedä. Ne voivat olla lämpimän kuulakkaita tai viluisen kosteita. Mainio kuukausi. 

Ehkä paras kaikista. Kuin kesän täyttymys tai lupaus täyteläisestä syksystä mukanaan aavistus lumisesta talvesta, jossa jo tuoksuu hiven kevättä. Kaikki vuodenajat sylissään.

Jostain kuului laivan sumutorven ääni. Ääni oli kumea, mutta selkeä. Ei hätähuuto, mutta harkitun viestin sisältävä huuto kuitenkin. Se tuntui iholla. Ja ihon alla. Laiturilla seisojat valpastuivat. Kuului huolenilmaisuja, ihastelua, hämmästelyä. Oliko jossain hätä vai haluttiinko alukselta vain kertoa, että täältä tulemme. "Tämähän on jännittävää", joku sanoi. "Niin on ja minulle ennen kokematonta", sanoi vaalea, lämpimästi hymyilevä nainen, "olen vain lukenut tällaisesta. Nyt koin sen. Se on koskettavaa." Meitä yhdisti sama tunne.

Harakan saarelle kulkeva yhteysalus puuskutti kuin hengästyneenä sumun läpi laituriin. Vesi pärskyi sen kiinnittyessä tiukasti laiturin puiseen kylkeen. Laivan kapteeni avasi kulkuportin ja yhtäkkiä riehakkaan iloiseksi muuttunut, koko ajan kasvanut naisjoukko asteli ripein askelin laivaan. Mukana oli yksi mieskin. Keskustelu oli vilkasta. Olimme lähdössä. Lähtemisessä on aina voimakas lataus. On odotusta, innostusta, jännitystä, pelkoa, rohkeuden tunnetta. Lähtijä on aina rohkea. Hän on päättänyt jättää tutun entisen ja on valmis kohtaamaan jotain uutta. Uutta, vaikka siitä olisi otettu etukäteen selvää tai siihen olisi valmistauduttu. Eikä aivan varmaa.
 
Matka saarelle oli lyhyt. Yhteysalus keinahteli muutaman kerran reippaasti. Vesipisarat paiskautuivat ikkunoihin. Merellä! Kun moottori hiljeni, seisoivat kaikki jo valmiina oviaukossa nousemaan maihin. Olimme malttamattomia. Paksu sumu peitti Harakan saaren. Kun yhteysalus häipyi saman tien takaisin sumuun, isolle laiturille jäi hämmentynyt ihmisjoukko. Olimme omillamme. Laiturilta lähti kapeahko tie ylös saaren sisäosiin. Lähdettiin reippaasti liikkeelle. Joku edellä kuin suunnan tietävinään. Toiset perässä häneen luottaen. Tuuli kietoi meidät liepeisiinsä, astuminen oli huteraa kosteilla kivillä. Sataa tihuutti. Melko pian tultiin risteykseen, jossa oli tehtävä päätös. Vanhat, ystävällisen näköiset rakennukset molemmissa suunnissa houkuttelivat. Oli tosiaankin tehtävä päätös. Yhteisestä päätöksestä nousimme ylös saaren keskelle, jossa näkyi komea harmaatiilinen rakennus. Se kohosi juurevana keskellä saarta kuin linna tai linnoitus. Tuulia uhmaten. Ympärillä kasvoi kituliasta vihreää, jota tuuli taivutteli edestakaisin. Rakennus kutsui luokseen.
 


Harpoimme kivisen rinteen ylös. Talo näytti hiljaiselta. Epäröimme. Joku meistä kuitenkin avasi pääoven ja astui reippaasti sisään. Leveä kiviportaikko oli mykkä, mutta kauempaa kuului iloisia ääniä, jotka kaikuivat heikosti suuren portaikon seinistä. Ylhäältä kajasti vähäinen valo. Portaat noustuamme, näimme tuttuja kasvoja, vaatenaulakon, tunsimme rauhoittavan kahvin ja leivonnaisten tuoksun. Kohtasimme valaistun, kodikkaan huoneen. Puheensorinan. Olimme perillä.
 

Marja Hautaluoma
HTML hit counter - Quick-counter.net